Liesilauluja
L >>
L. Onerva >> Liesilauluja
Produced by Robert Connal
and the Online Distributed Proofreading Team.
L. ONERVA
LIESILAULUJA
HUURRETTA
HARMAAT PÄIVÄT.
Yön taivas seestyy, käypi jälleen pilveen,
ja aamut nousee, illat pimenee,
ja ihmislapset itkee, hymyilee
ja vaihtuu vaihtuessa helteen, vilveen.
Ma liiaksiko kerran hymyin, itkin
ja liiaksiko tahdoin, taistelin!
On laannut riemu, laannut murhekin,
ei kyynel vieri poskipäätä pitkin.
En ole onneton, en onnellinen.
On harmaat päivät, liikkumattomuus.
Jäähangen alla uinuu vanha, uus,
yöhelmassa sen hämärtävän sinen.
Oi, lumimaisemien tyynet taulut,
pois sielustani menkää, mieluummin
kaikk' otan vanhat myrskyt takaisin
ja vanhat kyyneleet ja vanhat laulut!
HÄMÄRISSÄ.
Mun pirttini soppea valaisee
vain lieden hehkuva palo.
Surullista mieltäni miellyttää
sen himmeä, häilyvä valo....
Ja ruutujen takana talvinen maa
niin vienosti hämärtäypi....
Lumikukkaset kasvavat akkunaan,
tarun haltia tanhuita käypi....
MUMMO.
--Sano, mummo, miks silmäsi välke
on lauha kuin lapsosen?
--Usein laskevan päivän rusko
on nousevan kaltainen.
--Sano, mummo, miks äänesi helke
niin lämpöisen läheltä soi?
--Usein muiston ja toivon virsi
yht' armaasti soida voi.
VARJOT.
Varhaistumma iki-ilta,
varjot mailta kaukaisilta
seuraa mua, ja ma heitä,
heitä--ennen eläneitä.
Yöstä kurkoittaa ne mulle
avutonta lapsenkättään,
ja ne huokaa: »Tulee turmaan
tahtomattaan, tietämättään!
Olet, lapsi, taattos kuva,
hiillos yössä tummentuva,
olet maammos orpo muisto,
karreks jääpä uhripuisto!»
SYKSY.
Syyskultiin kellastuu
jo raskain heelmin puu,
ja tähdet syttyy lakastuksen yli.
Maan sydän yksin lyö
kuin täyttymätön työ,
vaikk' onkin kylläisyyttä täynnään syli.
Suur' Saavuttamaton
sen unelmissa on,
ja luonnon kellot ikävätä soivat
pois ijäisyytehen....
Ja alttarille sen
se uhraa loistonsa, min hetket loivat.
Soi kielet hyisen veen
ja tuulikanteleen,
ja tuhatluvuin lehdet lentää puista
Ma niiden tuskaisaa
kun kuulen laulantaa,
en omaa orpouttain enää muista.
Ma sitä muista en.
Kuin pisar merehen,
kuin tähti aavan avaruuden helmaan
niin hukkuu murheeni,
niin vaipuu lauluni
syksyn suureen suru-runoelmaan.
KOTI.
Koti kaukainen, armas,
mi syliis mun synnytit kerran,
koti kadonnut, kaunis,
ole siunattu nimehen Herran!
Koti tuskainen, ankee,
koti rauhan aarteita vailla,
olet ainoa keidas
elon muistojen korpimailla!
Kuin korkea tähti
yli kaiken halvan ja karkeen
sa yössäni loistat,
pyhämieltä luot päiväini arkeen.
Elon murheeni kehto,
yhä tuutuusi tummaan halaan,
kuin hartaustempliin
ma suruiseen muistohos palaan.
PAI KOIRANI MUN...
Pai koirani mun....
Miten silmäsi sun
on uskolliset, syvät!
Sa et pettäisi,
sa et jättäisi,
kuten tekivät ystävät hyvät....
Pai koirani mun....
Nyt silmäsi sun
kuin ongelmoita kysyy:
sinä ymmärrät
vain ystävät,
jotka ijäti yksinä pysyy....
ENSI LUMI.
Ensi lumi!
Jähmettyvään
saartuu taivas pilvenlonkaan.
Emo Maa käy uneen syvään,
painuu kyyryyn kypärälleen.
Ensi lumi!
Uusi jälleen!
Kuinka mones se jo onkaan!
Kulkee ohi kuuran siltaa
monta tummaa talvi-iltaa....
Lankee mieleen härmän hunnut,
kodin-, orpouden-tunnut,
vanhat haaveet luota lieden,
muiston tuoden, toisen vieden....
Putoo ensi lumen myötä
sieluun muiston lumikukat....
Ammoin kuolleet maammot, taatot
saapuvat kuin pilvein saatot....
Monta mykkää talvi-yötä
kurkistaapi akkunasta,
pyhäisiä joulu-öitä,
jolloin ruudun takaa salaa
nietoksesta orpo-rukat
katsoo joulukynttilöitä,
jolloin sydän kotiin halaa
mieron tietä kulkemasta....
Lumi umpeen polut sataa
eksyttäen syöntä monta,
tehden monta koditonta....
Mutta lumen tuolla puolla
yläisella taivahalla
tuhat kulkee linnunrataa;
ne on teitä eksyneiden,
tähti-usvaa enkeleiden,
joiden osa tähtein alla
oli lemmen vuoksi kuolla.
Nyt he, henget eri tähtein,
rientää aina siitä lähtein
halki ikuisuuden iltaa
iki-ikävänsä siltaa
tähti-lemmittynsä luoksi
kertomaan, he miten ovat
lepyttäneet vallat kovat:
kuollen, toinen toisen vuoksi....
Putoo kylmää valkovihmaa
varhaistalven hämärihin,
kukkasille elon puiston....
Talvi talven jälkeen putoo.
Nousee aatos: Miksi? Mihin?
Kohtalotar päämme päällä
elon, kuolon lankaa kutoo....
Mutta sydämessä täällä
kiertyy niinkuin hopeerihmaa
unikuuraa mielikuvain
hunnuks heille, kadonneille,
tähtiseppeleitä muiston
kuollehien kukkain teille,
unhotettuin, unhottuvain....
SALAINEN SYY.
Tuskani syytä en tohdi ma sanoa
kenellekään....
Lohtua en voi toivoa, anoa,
tuskani syytä kun tohdi en sanoa
Orvoksi jään,
ijäti vaille ystävää, kotia....
Osani yksin on taistelut sotia
elämän tään.
Tuskani syytä en tohdi ma sanoa
kenellekään....
ONNEN OVI.
Kerran sykki mua varten
syvä, lämmin ihmispovi,
kerran oli mua varten
avoimena onnen ovi.
Ma en hullu ymmärtänyt;
sydämeni tuskan peitin,
oven työnsin oudon kiinni,
ystäväni ainoon heitin.
ORPO.
Voi eron taakkaa!
Joka päivä sen painoa lisää.
Sua orpo ma itken
kuin lapsi itkevi isää.
Ma kyynelin kuljen
elon pimeää, pilvistä kujaa;
Sun turvaasi kaipaan,
kädenantoas hellää ja lujaa.
Ja silmiäs itken
ja äänesi helkettä hyvää.
Voi eron taakkaa,
voi orpouttani syvää!
HUURRETTA.
Kylmät, valkeat lumikkokiteet
latuja laittaa,
somat, särmäiset sokkeloni teet
taruja taittaa
jäisehen veteen,
pintaan aution joutsenlammen,
oksihin tammen,
harteille, hiljaisen, nukkuvan tarhan
Sieluni eteen
valkeat höytyvät kuvia kutoo,
kuvia herkkiä haaveen ja harhan....
Talven säähän
suven kyynelet satuina putoo,
käyden jäähän....
OI ÄITI!
Eräänä suruisena iltana suurkaupungissa.
(Marcel Martinet.)
Oi äiti, en taida
rakkauttani ilmituoda,
en sanoa mitään;
sen saat sinä anteheks suoda:
ei sellaista sanota.
Sua rakastanhan
niin äärettömästi.
Miks olet niin kaukana?
Oi, luokseni saa, kipeästi
sua kaipaan, mun syömmeni kärsii....
Oi äiti, ma lempinyt oon,
sitä ainakin kuvitellut.
Myös he, nuo naiset,
nuo hempeät hairahtuvaiset,
tummat ja vaaleet,
he luulivat samoin, ei pahoja olleet he kutkaan
mun lapsensyömmelleni, mi palkaksi lemmen
polot armahat tuskahan syöksi: ei rakastanutkaan.
Tuo täytyi sanoa heille,
he kärsivät siitä, eivätkä ymmärtäneet;
ja sentään ei kironnut kukaan,
ei kantanut kaunaa.
Mut tyhjäksi jäin, soluin kaarnana virran mukaan....
Oi äiti, mun syömmeni kärsii....
Oi äiti, oon kaupungissa,
sen turulla tuomitulla;
niin kylmä on mulla,
on syömmeni sairas....
En miehiltä lohtua löydä,
ei sydäntä, sielua suoraa heillä:
peljäten pettyä elämän teillä
he pahoiksi asestuvat.
Näin kulkea pakko on väkevän lailla
kuin mitään ei sielu ois vailla,
tuo sielu, mi kärsii,
oi äiti, kuinka se kärsii....
Oh, aivan pieni ma oon
yhä vielä ja turvaton,
mun syliisi ikävä on,
oi äiti, mua otsalle suutele hiljaa
kuin ennen, ja sävelellä
mua vienolla tuudita, hellä!
Mut tuskaani viihdyttää
et enää voi, se ainiaks itkemään jää,
se pisaroi verta ja pisarat hitaasti kierii,
en muuta ma tee kuin katson, kuinka ne vierii....
Näät nyt, miten hauras ma olin.
Miks päästit mun maailmaan yksin!
Emon armahan arvoa
tiennyt en lähteissä silloin.
Oi äiti, nyt tiedän ja kärsin....
Tule äiti, ma pelkään!
Mua miehet ei tunne,
tylymielin he vierovat mua,
pahat naiset mun vyöttävät vieden kunne
ma itse en tahdo. Oi tule, ma pelkään....
Sun lempesi yksin on hyvä,
ijät kestävä, syventyvä.
Oi tule, mua kuolema vaanii,
oi äiti, mun syömmeni kärsii....
Minut helmaasi sulje kuin ennen lasna!
Ujo, hiljainen lapsi ma olin, sen muistat,
en leikkinyt paljon.
Ota luoksesi taas, käsivarsille nosta
ja kantaos kauas pois!
Taas kehdossa pienessä uinun
ma niinkuin muinoin,
ja kaihtimet valkeat, vanhat
yli unteni kumartuvat,
myös niiden kuluneet kuvat,
nuo leikkivät lapset ja perhot....
Oi, kultaiset muistot!
Oi äiti, oi äiti,
sydänkäpysi kuolee,
tää vankila tappaa hänet!
Tule pian, mun syömmeni kärsii....
Tule pian, oi äiti,
emo kallehin, helmasi avaa,
taas raoita mulle
sadun huntua punertavaa;
unelmoida ma mielin ja vaipua uneen....
Elon aavikon polttava hiekka
vedet silmästä hiertää;
unelmoida ma mielin ja sitten kuolla.
Tule, vie minut pois,
ota luoksesi, lempee, mi osaat anteeksi antaa,
siks että oot kärsinyt, saanut tuskia kantaa,
siks että oot äiti.
Ma kaipaan anteeksi-antamusta,
sun suutelos armaan valkeaa siunausta.
Tule luokseni, äiti,
mun syömmeni kärsii....
PALKOVENHOLLA.
Olen heitetty yksin, yön aution selkään.
Voi, maailma, kuinka sun yötäsi pelkään!
Lien aavalla keinuva kaarnankuori,
meri yllä ja alla kuin vyöryvä vuori!
Lien kaislanen taittuva talven tyrskyyn,
laps palkovenholla eksynyt myrskyyn.
Ei ystävän kättä, ei tähteä, rantaa!
Syvyyden helmaan matkani kantaa.
TAKATALVI.
Oi valhe-unta varhaiskeväimen!
Sit' irti sydämestäin saa ma en.
Siell' yhä alla lumihunnun, jään
tuo mennyt päivä soittaa säveltään....
Ja virpi kuollut poveen päivien
valittaa sieluun jäytäin, nälvien:
täss' ainut toivo köyhän kylväjän,
vei takatalvi viljat elämän!
YKSINÄISET.
Kuin aaveet käymme elon mailla näillä
ja tuomittuina yksinkulkuhun,
mut kuormaa kahden eest' on olkapäillä:
ma vuokses kärsin, puolestain sa mun.
Niin lähellä ei ystäväänsä kenkään
kuin me kaksi yössä sydänten,
mut huojentaa ei salli onnen senkään
elomme taakkaa murhe yhteinen.
VANHA KANTELO.
Niin kummalta tuntuvi sielussain
kuin ois se taas onnen puolla,
kuin kielet vanhojen aikojen
taas alkais humista tuolla.
Ma kuulen sointuja rinnastain
taas pitkien vuosien takaa,
otan esille onneni kanteleen,
mi jo hyljätyn unta makaa.
Ma katselen vanhaa ystävää,
ja mielehen muistoja herää,
univarjo liittyvi varjohon
ja soinnut sointuja kerää.
Niin kummalta tuntuvi sielussain
kuin juhlis se joulun alla,
kuin olisin löytänyt onneni taas,
min hukkasin maailmalla.
TALVIKULKUSET.
Istumme ajan orhien reessä,
yö on yllämme, kuilut on eessä....
Raukat me rientäjät, minne vie tiemme?
Päivänkö puolella huomenna liemme
vaiko on hautamme syvänteessä!
Matka vierii, reen jalas luistaa....
Maantien kuuset menneitä muistaa:
paljon ne näkivät, ei vielä tätä,
että näin suur olis vääryys ja hätä.
Hiljaa ne lumista hiippaansa puistaa.
Kuuluu kulkuset uuden vuoden....
Uuden turman vuodenko tuoden
vaiko, ah, päivät jo autuahammat
parantain kaikk' elon entisen vammat,
uuden maan sekä taivahan luoden?
Orhit kiitävät kuoleman teitä,
myöhäistä enää on hillitä heitä!
Minkä me kylvimme, saamme nyt niittää.
Syymme tää lunnaaks jo riittää, jo riittää,
korkea Sallima, armahda meitä!
Kumisee kulkuset talvi-illoin....
Milloin ne vienommin helkkyvät, milloin?
Milloin aukeaa tähtien syli
uuden, kauniimman maailman yli?
Ihmiset, katsokaa tähtihin silloin!
Hehkuvat Salliman kirjojen kiilut
niinkuin ihmishenkien hiilut.
Hellemmin taivoa kirjailkaatte!
Lempeinä lempeän tähden saatte,
pyövelin pyytein pyövelin piilut!
MUISTO SYTTYY.
Muisto syttyy, vielä kerran,
valaisten kuin ennen,
lepattaapi hento liekki
iki-yöhön mennen.
Poltettu on kaikki, syttä
jälellä ja pimeyttä.
Muisto syttyy, tuikkaa sumuun
sammuvaisen aivon
niinkuin tähti etähinen
yöhön hylkykaivon,
valhe vankirotkon suuhun,
riemun hulluus hirsipuuhun!
LIEDEN LUONA.
Asun autiossa palatsissa
kera armahani henkikuvan.
Hiljaa liekuttelen mielessäni
lemmenliettä tyhjän tuulentuvan.
Täällä mielikuvain kartanossa,
tääll' on koti korkee toivojemme,
täällä ijät istumme näin rinnan,
ijät kirkkautta säteilemme.
TULE YÖ!
Tule yö, tule yö,
sinä armas ja lempeä yö,
joka tunnet parannusyrttien tiet,
joka sielun päivän poltteesta viet
pois viileään tyhjyyteen!
Tule syvälle sydämeen
suur' hiljaisuus,
min onnessa hiljentyy
elon syytös ja syy,
min helmassa heljentyy
elon aurinko uus!
Tule yö, tule yö,
kuin tuskien jälkehen suru,
jumal-aattehen lahjoista kallein!
Miten rakastivatkaan
jumalat heimoa hetken
tään ijäisyys-itkunsa sallein
ihmisen matkaan!
Tule suuri ja lempeä suru,
sa, jolle on kallista kaikki,
elon haurahin, hukkuvin muru,
sa kohtalon korkeus, syvyys,
yön impi, otsalla rauha
ja ääretön hyvyys.
Tule yö, tule yö!
Et lyödyn mieltä sa lyö.
Uni, kuoleman kaksoissisar,
vie vierille viileäin vetten
ja alle ilmojen aavain,
tuo voidetta polttohon haavain!
Oi tiedänhän, etten
ma muuten löydä, ah, rauhaa
kuin suudellen huntuas lauhaa!
Tule yö, tule yö,
et lyödyn mieltä sa lyö!
JAURI JA HELJÄ
JAURI JA HELJÄ.
Jalo Jauri, sankar suuri,
Iki-Heljä, Herran nainen,
nuo on helmet Turjan heimon,
joista haastaa heimokannel
halki aikain kaikuvainen:
Yhä täällä he kulkee, vaikka ei näy he,
yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he.
Jos saavat he sen,
se hetki on heimomme valkeuden!
Ylenivät yökköin maassa
unten urho, Jauri jalo,
nuori Heljä, heimon kukka,
onnenpaiste orjakansan,
armas niinkuin aamun valo.
Kuin kaksoistähtöset toisiaan varten
he luotiin tahdosta kohtalotarten.
Polo Turjan maa
jo valtias-aikaansa vartoaa.
Ja he lempi toisiansa,
satu-neiti, sankar valon,
ja he loisti niinkuin tähdet
yli pitkän Pimentolan,
Sariolan summan salon.
Näin kuiske käy yöstä, mi kirkkaita kiittää:
valon heimoa suurta he kerran siittää!
Mut lempi on yö
ja sokeudella se uhrinsa lyö.
Kantaa jalo Jauri kalpaa
eestä kansan yössä hankein.
Samoo voittoretkeltänsä
kimaltavin kilvin, töyhdöin,
kera hohtovöisten vankein.
Ja jäljessä urhon käy koko kansa
urotöitään laulain ja kunniatansa:
Kuninkaamme hän on,
hän Turjan auttavi aurinkohon!
Pahat kielet neittä pauloo:
Jo sun jalo Jauri hylkäs,
sievän Siiran, armaan Aarian,
vanki-orjan, orja-neiden
vierellä nyt viihtyy ylkäs!
Ja Heljä hän nauraa ja itkee ja suuttuu,
ja mielensä tummuu ja mustaksi muuttuu.
»Hän hylkäs mun!»
Voi, häpeää, murhetta unhoitetun!
Ilkkuu impi: »Orjaa lemmit!»
Sinkoo sulho: »Lemmin, lemmin,
siron, nöyrän Siira-orjan
sekä valtiatar Aarian
välillä vain enää emmin!»
Näin Heljä: »Siis tiedä, jos herjasit mua,
mun lempeni ammoin jo herjasi sua,
sun kanssasi vain
ma karkelin, kyllin jo leikistä sain!»
Ja hän katsoo alta kulman
jumalien julmaan Jauriin,
ja hän näkee peikon pahan
sulhossansa, pakoon suorii,
karkaa lailla aran kauriin.
Ja Jauri hän viettävi voittonsa juhlaa,
hän leikkivi, laulavi, lempeä tuhlaa
ja maljoja juo
ja uhmansuukkoja vieraille suo!
Havahtuivat Iki-Taatot
tai vähillä, turman nähden,
jyrähtivät tuomionsa,
kirjoittivat tähtiin kirot
ihmisluonnon heikon tähden:
He nousseet on taivaan tahtoa vasten,
tosi tulkohon leikistä tuhmien lasten.
Ijät itsekseen
he käyköhöt, outoina toisilleen!
Hiipii luo jo hieno Heljä:
»Omas olen, vaikka orja!»
»Et sa ole oma Heljä,
tuosta tunnen oman Heljän,
ettei mua lemmi sorja!»
»Sua lemmin, ah, Heljä, mun armaani ankein!»
»Ole Jauri et, Jauri on orjana vankein!»
He on sokeat, voi!
taru tumma tää Turjalle suurelle soi.
Heljä, kovan onnen orja,
heittää helyt, hylkää suvun,
häipyy yksin tummaan yöhön
vyötettynä pakkopaitaan,
kaapuun katujoiden puvun.
Näyt kummat hän näkee, hän tukkaansa raastaa,
hän sankarisulhosta suuresta haastaa:
»Te porttinne nää
hänt' ylhäistä varten, oi, ylentäkää!»
Jauri, rakkauden sokko,
riisuu kypärän ja kalvan.
Sydämensä päivää etsein
painuu Turjan pimentoihin
lailla vaeltajan halvan.
Hän kanteloon vaihtavi jousen ja miekan.
Näin soitto soi sokean kanteleniekan:
»Tule syliini mun,
sa varjo kaunihin kadotetun!»
Iki-Heljä, Herran nainen
teillä parannusta saarnaa:
»Laupiaat ja nöyrät olkaa,
ettei ylpeyden laine
niele elon onnen kaarnaa.
Mun katumustaakkaa täytyvi kantaa,
siks kunnes hän saapuu ja anteeksi antaa,
valon sankari tuo,
tuli Herran, mi surmaa ja uudeksi luo!»
Jauri, kaihon kannelniekka
suree sydämensä paulaa,
maita matkaa, uupuu, vaipuu,
murtuneena, hapsin harmain
yhä lemmestänsä laulaa:
»Niin kauan on arvoa, ah, elämällä,
kuin kaunis on Heljä maan pinnalla tällä!
Tule syliini mun,
sa varjo kaunihin kadotetun!»
Vyöryy valon jumalasta
saapuvasta ylhä maine.
Ikävöipi Iki-Heljää,
ihannetta ihmismuodon
laulu niinkuin meren laine.
Ja jäljessä laulajan käy koko kansa
kera itkien untaan ja murhettansa:
»Tule syliini mun,
sa varjo kaunihin kadotetun!»
Sinis kaikuu Jaurin kannel,
kunis hehkuu Heljän usko.
Välillänsä yö on väljä.
Niin he kiertää toisiansa
niinkuin aamu-, iltarusko.
Yhä täällä he kulkee, vaikka ei näy he,
yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he.
Jos saavat he sen,
se hetki on heimomme valkeuden!
VALOHÄMYÄ
PIILIPUU.
Vieno, himmee, hopeainen,
haviseva haaveen puu,
nuoruus-unelmani lainen,
yli virran kumartuu.
Meri kutsuu, laine laatii,
vetää vuolas salmensuu,
raita vapaan rannan vaatii,
ikäväänsä harmaantuu.
Härmä vesipeilin peittää,
nousee valju, kylmä kuu.
Talviyöhön varjon heittää
pitkä, jäinen piilipuu.
LÄHTEET.
Heleinä hersyvät, virtoina vierren,
jälleen kyynelten yö-syvät lähteet,
vierivät virrassa kultaisin helmin
muinaisen onneni viimeiset tähteet.
Kultaisin helmin, tuikkivin tähdin
muistot kalvossa päilyen uivat,
kaikki ne nousevat lauluin ja kuvin,
unelmat, jotka jo unhottuivat.
Kaikki ne kiertyvät seppeleen lailla
ympäri kaihoni aurinko-haamun:
yhtä on armas se ehtoossa elon
kuin oli koitteessa alkavan aamun.
KEVÄT-UNTA.
Ilman hämylaineet hienot,
puiden punerrukset vienot
huolii himmenevän maan
kevät-unten purppuraan.
Taivaan kantta leuto-säinen
soutaa tähti yksinäinen,
niinkuin pursi hopeisen
suvi-öisen joutsenen.
Haaveet heijaa maassa, puussa,
suvihaaveet huhtikuussa.
Helähtelee herkkä jää,
pajun virpi värähtää.
Oksat unelmista taipuu,
onnen odotusta vaipuu.
Taivas kuulas yötä maan
syleilee kuin armastaan.
VARJOON PAINUJA.
Nääthän, nääthän mun otsallain
on tuskan ja kuoleman hiki,
anna mun yksin yöhön mennä,
astuit jo liian liki!
Anna mun varjona painua hiljaa
korpehen humisevaiseen
mättäälle vaipua, ruohona herätä
aamuhun sunnuntaiseen!
KUU VALKEA KÄY...
Kuu valkea käy
yli kattojen kimmelpintain
vait, ympäri yhä....
Yön suojeluspyhä
hän on sekä kärsiväin rintain.
Kuu valkea käy,
tulijumala tyyni ja lempee....
Ovelta ovelle,
povelta povelle
valahtaa vaippansa hempee.
Kuu valkea käy
kuin kuoleman siunaus kulkee
Täht'yön salahuntuun,
olon autuaan tuntuun
hän raukeat silmät sulkee.
SOUTAJA.
Muistelen tähtiä menneen talven,
silmiä kultaiseni.
Poies multa silmäinsä loiste
ijäksensä meni.
Soudan, soudan viherjää vettä,
kuuntelen laulua laineen.
Turhaksi tunnen elämän onnen,
turhaksi maallisen maineen.
Olipa mullakin köyhällä kerran
kartano kauneinta kultaa.
Nyt on mulle maailma kaikki
mustaa turvemultaa.
Soudan, soudan viherjää vettä,
ruuheni vaipuu, vaipuu.
Hiljaa, hiljaa solisee viileen
lainehen laulava kaipuu.
SUVILEMPEÄ.
--Tyttöni, tyttöni kultatukka,
särkijä sydänten!
Miksi sa armas auringonkukka
hymyät kaikillen?
--Lienen ma nuokkuva nurmenukka
taittuva tiellesi sun!
Varsani, varsani mustasukka,
miksi sa muserrat mun?
UNEKSIJA.
--Halla hyyti uni-kukan hauraan.
Uneksija, herää, tartu auraan!
--Ah, en voi, en enää koskaan herää.
Itken unelmani kultaterää....
MAININGIT.
Mainingit vellovat puolehen maan,
hiekkarantahan rauhaisaan,
raukeaan uupuen uinailuun
helle-päivänä heinäkuun.
Vaieten vierivät viestit veen
rannan raitojen siimekseen,
tarinat hyrskyjen hämärtyväin
auringon läikkänä kimmeltäin.
Vasta kun yö saa ylitse maan,
havaa haltiat haudoistaan
himmeään siintoon, helmihin kuun
lainesormien soitteluun.
Silloin ne yöllistä purjehtijaa
Vellamon virsillä tuudittaa.
Jäävät jäljet laulelon tään
ainiaks sieluunsa kimmeltämään.
KUIN SYKSYN PÄIVÄ HIMMEE...
Kuin syksyn päivä himmee elon kehrä painuu
päin iltaa ikuista ja helmaa maan,
kuin pisar, lehti, tähti, hetken helmet kaikki,
pois raukeaa se rauhan Nirvanaan.
Ah, autuasta heittää tiedon, tahdon taakat,
vajota, sulaa sieluun suurempaan,
tummuuden siivin soutaa ikuisuuden yöhön,
kadota kaikkeuden unelmaan.
FINGALIN LUOLA.
Katveessa kalpeassa
basaltti-pilarikon,
siinnossa jäisen sinen
unta ja taikaa on.
Soiluvat, soljuvat
alhaalla aallot
muistojen laulelon.
Rotkojen seiniltä hohtaa
sieluja helmien,
kuultaa himmeät haaveet
vuosien myrjaadien.
Tippuvat, tippuvat
kyyneleet kylmät
puikoista pylväiden.
Kuilujen yöstä soi kuin
kellojen helinää.
Pisarten ikuinen itku
paasille soimaan jää
ollutta, mennyttä,
kristalli-kukkain
kelmeää päilyntää....
MEDUSAN PÄÄ.
Sinä olet turmellut sukuni suuren
isästä lapseen,
langennut raskaana lumena murheen
hapsesta hapseen,
hiiltänyt haaveen, tahdon ja kunnon
myrkyllä salaisen turmion tunnon!
Katson ma kunne, aina ma nään
Medusan pään!
Tappanut olet jo taattoni armaan,
minä lien toinen;
jokainen on, ken kasvosi näki,
tahtosi loinen!
Orjana jaksa en enää ma nousta,
käyttää en heimoni kalpaa, en jousta.
Herpoaa käsi, kun eessäni nään
Medusan pään!
KOLME TYTTÖÄ PIENTÄ HE SURMASI...
(Maeterlinck.)
Kolme tyttöä pientä he surmasi nähdäkseen,
mitä kullekin oli kätketty sydämeen.
Oli ensimäinen onnea tulvillaan;
veri maahan pirskui ja katso, kasteesta sen
kolme kohosi pystyyn käärmettä kähisten.
Oli sydän toinen hyvyyttä pelkkää vaan;
veri maahan pirskui ja katso, kylvöstä sen
kolme kasvoi karitsaa kaunoista niitullen.
Oli kolmas onnettomuutta tulvillaan;
veri maahan pirskui ja katso, hurmeeseen
kolme enkel-lasta laskeui polvilleen.
SIMPUKKA-SYDÄN.
Ah, sydän, turhaan kuoloas oon surrut.
Vain kasvaaksesi hetkiseksi murrut!
Sa helmen sait, kun surun kuorees sulit,
sa kadotit, ja kauniimmaksi tulit.
Näin jumalille lempikorun loit sa,
pololle haltijalles aarteen soit sa.
Sa simpukkani sairas, kiitos sulle,
ah, tuskastakin, jonka tuotit mulle!
Kuink' oisin sua ilman köyhä, pieni!
Sun kanssas jumaloihin kulkee tieni.
AAMUKUVA.
On aikainen aamu.
On auringon varhainen valtakunta.
Elo elpyy ja nuortuu.
Käsivarret Maa-emon sorjina suortuu;
se on heräävä lapsi,
min itkusta vielä on kostea hapsi;
oli yöllä se nähnyt synkeää unta,
sitä säikytti haamu;
mut aavehet kauhun
jo armaassa aamussa unhottuivat.
Yön usvat nyt uivat
sen yllä kuin satujen välkkyvä perho,
kuin auer ja ruskoisten hattarain verho,
kuin kaaret kaunihin uhrisauhun....
Ne nousee liepeiltä lempeäin lehtoin
kuin puolesta lempeäin elämän-ehtoin;
oi, että taas kukkia tulvis maa
ja tuoksuis yrtit ja ruusut aukeis
ja siivet kantaisi taivojen taa
ja kaikki maailman kahlehet laukeis...!
On aikainen aamu
Valo leikkii ja läikkyy,
uni väistyy ja väikkyy....
Ja kangastus kaukaisen, armahan kuvan
ui silmissä autuaan havahtuvan.
TULPAANIT.
Tulpaanit nuokkuvat
naljaten naurain,
syttyen riemuhun
sydämin haurain,
kaivaten kaunetta
maljakon, korin,
näyttelypöytiä
markkinatorin.
Palvovat liekkejä
varjojen mailla
auringon tyttäret
aatosta vailla,
keinuen, kirmaten
keskessä pauhun,
katveessa sähköjen,
kierteessä sauhun.
KORENNOT.
Korennot heijuvat hehkussa illan
yllä kuulaan, viihtyvän veen
lailla siintävän smaragdi-sillan
kortepylväästä kortteeseen.
Säteistä painuvan päivän luotu,
kultainen perho, hetkesi lyö:
keinuvan lumpeen umpussa suotu
sulle on hauta ja ikuinen yö!
Värisee rusko, kauneusmurhan
partaalla niinkuin se vaikerois.
Itken kuoloa korennon turhan,
ruskon myötä mi raukee pois.
ANDALUSIATAR.
(Musset.)
Povi niinkuin syksyn salo,
silmä niinkuin musta pii,
hipiällä kalvas palo:
tuo on Barcelonan valo,
markisitar d'Amaëgui!
Katseillansa säihkyvillä
syttää joka sydämen!
Mun hän on, mun yksin, sillä
säilällä ja sävelillä
suloistani suojelen.
Mun hän on tuo kuuma kukka,
ripsisilmänsä on mun,
jalankaarre, silkkisukka
ja tuo tumma hulmutukka,
laineisiin min uppoun.
Mun hän on tuo joutsen vieno,
uiva utuharsoissaan,
valkovarren viiva hieno,
kautokenkä, käsi pieno
alla valkohansikkaan.
Mut jos ripsen alta salaa
salaman vain silmä lyö,
koko Kastilia palaa,
säilät surmantöihin halaa,
monta silmää peittää yö!
Kenpä arvas hurmioita,
joita hurja mulle soi,
kenpä laski suuteloita,
lemmen kuiskehia noita,
jotka yöhön huminoi!
Kenpä arvas aamujansa,
kuinka sorja sirkuttaa,
kun hän pauloo poveansa,
vyöhön kirjosolkeansa
sormin siroin solmiaa!
Hovipoika, airueni,
käykäämme yön helmahan!
Laulajaiset armaalleni
laita, jotta rakkauteni
raikuu yli Espanjan!
ILTA.
Päivä laskee, viihtyvät vienot veet,
ruskossa uivat rannat kyyneltyneet.
Lakkas sirinä sirpin, hälinä työn.
Kyläinen kuisti verhouu vaippaan yön.
Kaikk' on hiljaa, taloset veräjineen
vetehen kuultaa. Tähdille yksikseen
Halli vain haukkuu. Arasti akkunan alla
tyttönen hiipii niitulla kimaltavalla.
MERIHELMET.
Kaiu merihelmein kannel,
vieno virpiviita soita!
Maa ja taivas, kaikk' on täynnä
mielikuvain karkelolta.
Kutoo kuudan kirjo vöitä,
heittää helkkyväistä routaa.
Unet jäisen veden reunaa
niinkuin joutsen parvet soutaa.
Kuultaa merenpohjan yöstä
haaveen kummat kultakennot,
helaa meri-menninkäisten
simapillein äänet hennot.
Herää loihtuun, syttyy hehkuun
kivettyneet kaunomuistot,
halki kuolon kuvastimen
puuntaa koralliset puistot.
Siintää simpukkaiset riutat
sydämestä synkkäin vetten,
kimmeltävät kimalaiset
niinkuin etsinnässä metten.